Kategoria: Uncategorized

XXXXXUsein me eletään omassa kuplassa huomaamatta sitä itse. Ei siksi, että oltais välinpitämättömiä, vaan siksi että arki vie mukanaan.

Usein me eletään omassa kuplassa huomaamatta sitä itse. Ei siksi, että oltais välinpitämättömiä, vaan siksi että arki vie mukanaan.

Tehdään asioita, koska niin on aina tehty. Herätään, hoidetaan, vastataan, jatketaan. Ja keho yrittää koko ajan sanoa jotain, mutta se jää taustahälyksi. Ensin se on pientä. Väsymystä, jota paikkaat kahvilla. Ärtymystä, jonka selität kiireellä. Huonoa oloa, jolle et ehdi antaa nimeä. Ja koska mikään ei varsinaisesti kaadu, jatkat. Ajattelet, että tämä menee ohi. Että kohta on rauhallisempaa.

Kupla syntyy juuri tästä. Siitä, että arki toimii tarpeeksi hyvin, vaikka sinä et voi hyvin. Keho ei huuda heti. Se kuiskaa pitkään. Ja usein vasta silloin, kun se pakottaa pysähtymään, tajutaan että se yritti kertoa jo kauan sitten.
Ehkä vaikeinta ei ole pysähtyminen, vaan myöntäminen että tämä tahti ei ole minulle hyvä. Että en ole vain “laiska” tai “heikko”. että keho ei ole este, vaan mittari.

Ja ehkä kaikkein armollisin kysymys ei ole “Miksi en jaksanut?” vaan “Miksi en kuunnellut aikaisemmin?”

Kun pysähdyt ja kuulet kehosi viestin, mitään suurta ei välttämättä tapahdu heti. Ei tule valaistumista eikä selkeää ratkaisua. Tulee vain tunne: en voi jatkaa ihan näin. Se voi olla pettymys. Koska olisit ehkä toivonut, että keho sanoo: lepää viikonloppu ja jatka sitten normaalisti.

Mutta joskus viesti on epämukavampi. Se koskee tahtia, rajoja, odotuksia. Ja asioita, joita et ole halunnut kyseenalaistaa. Silloin seuraava askel ei ole korjaaminen, vaan kuunteleminen pidempään. Ei yksi pysähdys, vaan useampi pieni hetki, joissa et heti paikkaa oloa tekemisellä.

Moni kysyy tässä kohtaa: “Mitä mun pitäisi muuttaa?” Ehkä parempi kysymys on ensin: “Mistä en voi enää tinkiä?”

Kun alat kuulla kehoa, alat usein myös huomaamaan, kuinka paljon olet sivuuttanut itseäsi arjen nimissä. Ei pahantahtoisuudesta, vaan tottumuksesta. Ja se voi tuntua surulliselta. Tai helpottavalta. Tai molemmilta samaan aikaan.

Usein keho ei pyydä suurta elämänmuutosta. Se pyytää rehellisyyttä. Myöntämistä, että tämä ei ole enää ihan totta minulle. Ja siitä alkaa jotain pientä mutta merkittävää: yksi raja, yksi ei, yksi tauko ilman selittelyä

Ei siksi, että olisit luovuttamassa. Vaan siksi, että olet viimein kuuntelemassa. Usein keho ei pyydä suuria päätöksiä. Se ei vaadi irtiottoa tai uutta elämää. Se pyytää pieniä asioita. Että menet ajoissa nukkumaan. Että et vastaa yhteen viestiin heti. Että myönnät itsellesi olevasi väsynyt.
Ja ehkä juuri siinä on se muutos.

Ei siinä, että kaikki menee uusiksi, vaan siinä, että lakkaat selittämästä itsellesi pois sen, minkä jo tunnet. Se riittää alkuun

Multitaskaamisesta puhutaan usein kuin se olisi vika.
Sanotaan, että pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.
Että monta asiaa yhtä aikaa tarkoittaa hajanaisuutta.

Mutta arjessa se ei näytä tältä. Arjessa teet asioita päällekkäin, ilman että ajattelet sitä sen enempää. Keität kahvia ja kuuntelet lasta.
Pyyhit pöytää ja mietit, mitä huomenna pitää muistaa.
Vastaat viestiin ja tajuat samalla, että olet väsynyt.

Tämä ei näytä miltään erikoiselta. Ei onnistumiselta. Tämä näyttää ihan tavalliselta päivältä.

Usein ihaillaan ihmisiä, jotka saavat paljon aikaan. Niitä, joilla on tuloksia ja aikataulut hallussa. Siitä saa kehuja. Arjesta ei saa.

Arki toistuu ja päivä muistuttaa helposti eilistä. Joskus tulee ajatus, että mitä minä edes teen. Vaikka koko ajan teet. Pidät asioita käynnissä.
Muistat, huolehdit, suunnittelet.
Sellaisia juttuja, joita ei oikein voi listata.

Kukaan ei tule sanomaan:
“Huomasin, että pidit tänään monta asiaa kasassa.”
“Huomasin, että jaksoit, vaikka väsytti.” Mutta sanomattomuus ei tarkoita, ettei teoillasi olisi merkitystä.
Teet juuri sen, mitä tarvitaan.

Ja ehkä se, mikä tuntuu sinusta tavalliselta, onkin enemmän kuin arvaat.