Impulsiivisuutta pidetään usein ongelmana. Asiana, jota pitäisi hillitä, hallita tai korjata. Puhutaan harkitsemattomuudesta, keskeneräisyydestä ja siitä, miten pitäisi pysähtyä ennen kuin toimii. Harvemmin puhutaan siitä, mitä kaikkea impulsiivisuus oikeasti antaa.
Minulle impulsiivisuus on ollut tapa liikkua maailmassa. Ajatus syntyy ja keho on jo liikkeessä. Päätös on tehty ennen kuin sitä on ehditty järkeillä puhki. Usein vasta jälkeenpäin alan ymmärtää, miksi toimin niin kuin toimin.
Impulsiivisuus tuo mukanaan nopean päätöksentekokyvyn. Se synnyttää idearikkautta, rohkeutta kokeilla ja kykyä tarttua hetkiin silloin, kun toiset vielä pohtivat. Moni asia elämässäni on syntynyt juuri näin: en siksi, että tiesin tarkalleen mihin olen menossa, vaan siksi että uskalsin lähteä liikkeelle.
Samalla impulsiivisuus voi kuormittaa. Se voi viedä liian moneen suuntaan yhtä aikaa. Innostus roihahtaa, mutta sammuu nopeasti. Asiat jäävät kesken, tai niitä kasaantuu liikaa. Välillä tuntuu, että oma mieli käy nopeammin kuin elämä ympärillä ehtii mukaan.
Ongelma ei ehkä ole impulsiivisuus itsessään, vaan se, että maailma on rakennettu hitaamman rytmin ehdoilla. Suunnitelmat, aikataulut ja pitkäjänteisyys ovat arvoja, joiden keskellä nopea mieli joutuu jatkuvasti perustelemaan olemassaoloaan.
Impulsiivisuutta ei kuitenkaan tarvitse tukahduttaa, jotta voisi elää tasapainoista elämää. Sitä tarvitsee oppia tunnistamaan. Milloin impulssi vie kohti elämää ja luovuutta. Milloin se vie kohti kuormitusta ja uupumista. Milloin on hyvä mennä, ja milloin pysähtyä.
Hallinta ei tarkoita sitä, että kaikki impulssit pitäisi estää. Se tarkoittaa sitä, että oppii kuuntelemaan itseään paremmin. Erottamaan hetket, joissa liike syntyy innosta, niistä hetkistä, joissa liike on pakoa tai levottomuutta.
Impulsiivisuus voi olla voimavara silloin, kun sen rinnalle rakentuu ymmärrystä ja lempeyttä. Kun itseltään ei vaadi jatkuvaa muuttumista, vaan hyväksyy sen tavan, jolla mieli toimii. Kaikkea ei tarvitse tehdä valmiiksi. Kaikkea ei tarvitse viedä loppuun asti. Aloittaminenkin on jo tekemistä.
Ehkä impulsiivisuus ei ole vika, joka pitää korjata. Ehkä se on kieli, jota opettelemme ymmärtämään. Tapa olla maailmassa, joka ei aina pysy mukana, mutta joka voi opettaa meille jotain olennaista omasta rytmistämme.
Entä jos nopea mieli ei ole ongelma hitaassa maailmassa – vaan muistutus siitä, että kaikkien ei tarvitse elää samalla tahdilla?